2
Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.
Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö, murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli laillisesti tarkistanut? —
Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen — hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa, samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa, rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot, mitään ymmärtäneet maailman hienouksista — hän, Riika, oli ollut kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta jäänyt. — Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.
"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut, tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli. "Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä. Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta, joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin pojastaan vielä tulisi hosmestari!
Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin riihi tyhjänä paloi".
Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.
Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen, oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta. Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset. Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki, mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. — Pientä karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle maaniteltiin.
Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu, mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja viimeinen henkitore ruumiissa — heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille, mutta ei luunsuremaakaan velliksi.
Kovaa oli elämä erämailla!