3
Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.
Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.
Eivät sentään ikäloppuja olleet — ihmiset sitkaimmassa iässään.
Erämaa heihin oli leimansa painanut.
— Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa mielikarvauttaan.
Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan kovankopisevia pieksulöttöjään.
Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:
— Tultava on…
Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat järjestykseen.
— Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.