"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi viidestoista jylhästi.
Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät mielenliikutuksesta. Vihdoin — ikäänkuin — virkkoi taas yksi ankarasti:
"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."
"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus".
"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen".
"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.
"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia", huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."
"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle puhujaa.
"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me heidän taloihinsa tunkeudumme."
"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin konttiin, josta eivät enää löytäneet."