— Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset melkein yhteenääneen.
Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:
— Armahti luoja vielä tämän erän!
Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi kaulasta halaillen:
— Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke myös ilmaisi hyvää mieltä.
— Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin varpain, sinertävin poskin.
Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:
— Aukaskaahan ovi!
Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä, uteliaasti tihdaten pussiin.
Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa kuin ennen… ikäänkuin uusi ryhti…