— En minä kehannut, tunnusti Topi.
— Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. — Minä unen semmoisen näin… Ruustinna oli sanovinaan…
Ja Riika alkoi selittää.
— Heh, heh, naurahti Topi. — Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan: otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä kukkaretonkia — annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä pussin pehmikkeenä — tässä tämä nyt on.
Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia, huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.
Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka arvasikin, niin kysyä piti varalta:
— Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta pojille housuiksikaan…
— E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, — jotta jos saisit hänestä sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so—.
— Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:
— Soli-sali-ratti.