Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti… Mutta Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.
9
Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan, niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan kuulten?
Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?
Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?
— Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle…
— Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä…
— Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? — Sitä kai se tihtaili raatari Kalle…
Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni kuskata joutaisi… — Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi raatarikin-Kalle…
Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty, ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille: sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan, niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää, että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat, ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu, lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä rallattavat — tyhyi!… Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli, jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla tyhjiä säkkejä täytetä. — Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet, niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana, eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä vuottamassa.