Kumpikin oli vaitelias.
12
Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä, jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä. Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin, sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita — kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri sunnuntaisiivoista pirttiä.
Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä…
Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako vai —? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen? Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.
Kotona hän on ja leviästi —! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.
— Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa piippuaan.
— Sitä samaa…, vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.
— Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin kuulisivat?
— Jos halunnevat…