Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän vaikeroiden puheli:
— Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla. Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin. "Milloinkahan tästäkin päästään?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:
— Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun varastaneen häitä kalossit…" Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!
Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä, että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä asia.
Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella, virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä — senjälkeen kun arimmat olivat hiipineet hiljaa pois — ollut ainoatakaan sielua, joka olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.
Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä pöydällä tarjona.
Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen lauluun osaa ottamaan:
Käy eespäin väki voimakas! Äl' orjajoukko halpa Täst' alkain ole… — — — — — — — —
Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".