Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu. Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi ja lausui pontevasti:
— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa: vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut: jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin, että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle, mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on pakanallista — eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan. Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos tahdotte.
Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät ulosmenevän apulaisen perässä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:
— Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa — rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä. Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte, että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä. Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla… oikeasta asiasta… Ja joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä niinkuin tuo papinkisälli…
Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa, joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti, hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen rusetti letkahteli leuan alla…
Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.
Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä murrokossa… Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut aavistanutkaan.
Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave — nämä kaksi äärimmäistä tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.
Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli, vuoroin rämähteli — suupielistä pursusi vaahtoa.