— Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau. Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.
Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen, pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:
— Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla, nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän — suurille herroille? Kuka virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!
Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? — kuka tunkiot luopi? — kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee, kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!
Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat autuaallisessa supussa.
Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:
— Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut, jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi, että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja — nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella. Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan. Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu — pitää jo oppia tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni — justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon, että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja, niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto…
Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa. Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat, kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi puhua.
— Pyydän anteeksi, hän virkkoi, — mutta minä en voinut olla keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa, nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan — ja minä myönnän, että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään vihaan — niinkuin herra agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella sosialidemokr…
— Ulos perrr…! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen jätkän työntämänä ulos ovesta.