Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:
On kurjan kurjat kunniassaan
Raharuhtinaat nuo röyhkeät,
Ei koskaan tee ne itse työtä,
Vaan ne työtä ryöstävät.
Varat kansan hankkimat on menneet
Kaikki konnain kukkaroon.
Pois kansa velkansa jo vaatii,
Nyt ryöstösaalis tuotakoon!
"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja ostanut."
Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä totuuden pursuavaa kapinalaulua:
Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
Työkansan joukko nälkäinen!
Maa meidän on ja olla täytyy,
Vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill' on…
"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin hetkellä huimasi.
… aina vieraanamme,
Vaan kuin korpit haaskoiltaan
Me kerran kaikki karkoitamme,
Niin päivä pääsee paistamaan.
Tää on viimeinen taisto;
Rintamaamme yhtykää:
Niin huomispäivänä kansat
On veljet keskenään!
Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.
Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: — Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei mikään herrojen salasakki.
Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin, joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi: