"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!… Kuulkaa: hädän ulina käy halki herraspuolueiden — älkää uskoko kansan pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret tulkaa mukaan! — Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia tuumailevat?"…
Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:
"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset. Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme on meissä itsessämme!"
Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.
Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville voimalähteille.
Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin kuuluisi — jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!…
Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?
Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan, milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä pidetyssä nimessä.
Uskonto?? — ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??
Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän ristiriidan kerran oli sovittava.