Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä, vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin — pirteissä, joissa talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää, mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei kinkereitäkään oltu kuulutettu.
Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.
Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi — ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin. Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.
Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomasti uskonut sanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä, jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja pilkkasi?"
Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät! Varustautukaa vaalitaistelussa kostamaan nuo julmurityöt —", niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla ruoskittu?" — sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien lausuntoihin.
Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa köyhiä komentaa.
Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat, viljat seulottavat ja tasattavat?
Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin etelän seutuvilla, — samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia sortajia, laukkolaisparooneja — herrat? Se uskonkappale oli imetty köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä — sitä uskonkappaletta, joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää — silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta akanottoa.
Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa hiljaisuudessa. Isänmaallisella innostuksella osattiin lukea hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat alituisena virtana porvarillisten kukkaroon — lakkauttakaa tuo vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"
Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.