Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun muori — jonka viransijaisuus oli loppunut — ensin oli lähetetty etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan — vähän niinkuin vihan voimalla — ja kun perille pääsi ja kuivan päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut, niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas korpuneesta laipiosta:

Patriarcha Jacob jalo mies
Hän leivän puuttes oli myös,
Herra helpoitt' hänen hätäns;
Joseph Egyptin maan herra
Hän ruocki näljäs Isäns…
— — — —

13

Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:

— Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!

Ja tekivät asiaa kirkonkylään saadakseen puhutella pappeja lukittujen ovien takana…

Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli nähty varmat merkkinsä — tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä, sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa, laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä. Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti nimeltä sosialidemokratia.

Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen — joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? — ja puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin suuret herrat?…

Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää, että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita, jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään vastustellut — noin ihan nenän edessä.

Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta; mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin, niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen lastensa reposteltavaksi lattialle.