— Karsinan seinäänkö se viiva veännetään —?
— Eipä kun vaalilippuun.
— Y-hyy…
Piisasi sitä asiaa miettiä.
Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti ylhäältä alaskäsin.
Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta lakikirjojen mukainen tulisi…
Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät — samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla hangatessaan.
Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:
"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet, poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa — ilmestyypi kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa vieläkin ihmeluikkuunsa: — kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."
Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat, jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.