Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että toisetkin haukkuivat.

Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut olevan pätevää syytä haukkumiseen!

Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta, rajalinjalta päin…

Jysky haukkui — ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky haukkui — ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä…

— Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään keksinyt — puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat heiluivat tuulessa.

— Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteli
Kettuvaarankin Jussi mökillään.

— Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä…, jupisi Kuppari-Kaisa.

— Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?

— Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo koirainkin nokkaan haiskahtaa.

— Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.