— Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä, joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.
Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet, etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä teutaroivat, sitä huomanneet.
Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa, sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka, sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta sotilasmanöövereillä.
Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.
"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin — saakuri soi!"
Koko päivän koirat haukkuivat ja olisivat kai haukkuneet koko yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi. Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt — nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.
Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:
— A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah, vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih tulomassa oltaneh?
Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: — vet meän kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!
Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.