Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!
Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!
Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.
Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.
Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki — unennäöltä se tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu. Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta, mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.
Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin Topias itsekseen arveli:
"Topakkana siinä olla täytyy — aivankuin karhun ammunnassa. Ensin tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi — vielä tämän kerran. Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"
— Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.
Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset lätsähtelivät latupohjaa vasten.
Riikakin itsekseen mietiskeli.