"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki!"
Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.
"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että
Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."
Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti vihdoin mies:
— Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava…
— Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.
— Ka minä silmää isken —! arveli Topi.
Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä…
Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan nuoria ei raitilla näkynyt.
Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat: