"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia…", vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan alkoi hän hakea molemmin käsin.
"Kolomekymmentä ja… soli sali rattia."
— Et pirhana vie pääsekään kynsistä!
Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi hän piirtämään hienoa viivaa…
Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus.
Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärki
oli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisi
Pirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:
— Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.
Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan käänsi paperin näppärästi kokoon.
— Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa ponnistuksessa.
Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.
Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä vaalilautakunnan jäsenille.