Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:
"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja hallinnee?"
Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi. Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei kyetty parantamaan.
Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma — että jos sen punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee rangaistus?
Päätä ihan pyörrytti, kun sitä semmoista kuvitteli…
Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta se ylpeys…
Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.
Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei sekään lohduttanut.
"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää täytyi…
Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista. Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.