Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"… kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he ole… Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka lapsen henkeä väjyivät'…"

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot, herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket — kaikki tämä yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!" niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa samanarvoiset — yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö, karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri — niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta, säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa, vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta, hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

"Kaikkivoipa Jumalamme,
Me jalkais juureen kumarramme,
Sinulle lausuin kunniaa,
Voimas kaikki vallat voittaa,
Sua maa ja taivas kunnioittaa
Ja viisauttas julistaa…
Sua kiittää Kerubim,
Sua veisaa Serafim!
Hallelujaa!
Suur voimassa,
Suur armossa
On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt. Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu, satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään, selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä — nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle, joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita: hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan, rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita, puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto…

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä, tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.