Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan partaallakaan helpoita.
Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien, kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan, joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan. Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä, samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar, likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista, josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti, josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista, tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen, sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien, sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.
Olipa se todella kaunis kuusi!
Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin — sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla, mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi. Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli. Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä, mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.
Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta, pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa, virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.
Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.
Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman…"
Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan lukemistaan:
"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa: maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia…"