Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean maalaisyön hiljaisuudessa… Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin "Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen kirjallisuuden kosketuksilta.
Pääasiaksi maalaisrouville — sillä aikaa kun herrat suomentelivat virkojansa — jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja ruotsiksi sekä loput yötä — silloin kun rakkaat aviomiehet joivat totia — juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.
Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä — nuot mailman herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää? Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät. Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta — aivankuin olosuhteet sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu… Ne olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia välttämättömyyksiä — niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.
Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa tutkistella.
Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja vaatekomeroissaan — ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! — he kuuluivat eri mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille jolloinkin lennätettiin — piikoja myöten — joku hengenmuru herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain — hiukkasen sivistyäkseen"…
Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut, kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu, kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa… se ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. —
Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan kevättuulahdus läpi ilman?…
PYHÄ VIHA
1.
Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen ympärillä.