Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.
Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.
Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa, mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?
Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa! Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä, jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan jumalaparan leima — sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko — se oli todella mainio suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua, kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää — millaisen laiskajaakon tahansa…
* * * * *
Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla, lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja, mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan, jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:
"Kyyt som haaver paarnen säär…"
Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" — se sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta "kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.
Hör oss Svea, moder för oss alla! — Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!
Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.