— No se tuo äiti! sanoi emäntä häpeillen ja meni ulos.
Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä näytti jotakin muistavan.
— Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen? tiedusteli hän. — Vallesmanni minulle mainitsi.
— Vai mainitsi vallesmanni, — sanoi isäntä. — Kyllä se tässä meillä viime talvena möykkäsi.
— Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. — Milloin lusikan tyngällä nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.
— Eikö sitä nähty?
— Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän hetkinä rikeerasi, — selitti isäntä harvakseen.
— Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. — Ei nukuttu viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.
Emäntä palasi pirttiin, mutta läksi taas pian ulos.
— Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika siivosti.