Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.
— Eikös herra pastori sitten osaa?
— Heh, heh, enhän minä… valehteli kirkon mies — minulla tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr…
— Kyllä herra pastori ossoo, koskapa puhhuukin!
— Heh, heh, enhän minä… minä en toki muista kirjaimiakaan.
— Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita! väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja perille täytyy — majesteettirikos.
— Kekä tässä sitten säätänee, saakuri?
— Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli
Renttunen — se piessä osaa venättä.
— Ei helkkarissa! varoitti pappi. — Se heti haistaisi mitä on tekeillä.
— Antaisi haistaa. Keisari on meijän puolella!