— Jaa, jaa, — jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa. Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi — astarooshnyi. Vaan ehkäpä opettaja Limaskainen —?
— Vie ja vikise!
Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento, joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä sekä istutettiin kirjoituspöytään.
Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli — kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme, jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille herättämättä ansaittua huomiota!
— Eihän tästä vain linnaan joutune?
— Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille, — lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta mitä hänen kansliassaan oli töhritty.
— Ja nyt postiin!
— Ei saa konttoorin kautta, — neuvoi pappi sormi pystyssä — voisi vihi haista.
— Entäpä kapitulin kirja?
— Ei sitäkään.