— Miten nämä sitten…?
— Kaupunkimiesten matkassa!
Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan, Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.
— Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa. Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, — kuiskutteli pappi lähteville.
— Tuota… montakos litraa pastorille tuodaan sitä…? kuiskasi vuorostaan Kinttunen.
— Ssh, ssh, suhisi pastori. — Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni toimittaa.
Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen… Mutta pastorin mieli oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken vihdoinkin näyttivät korjaantuvan…
Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera pirtin puolella.
— — —
Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.