Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen runoilijan sanat:
'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana, kätemme koiria vastaan, — se on kristillisyyttä!'
* * * * *
Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta. Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi, sattui — ikävä kyllä — olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin, arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta, josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! — älykkäintä oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia mullistuksia.
Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.
"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa kristillisen kapitulinkin herroille…
Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet. Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän ajaa peurallaan — ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään, ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä…
Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin, joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi — ja siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin näkyi nykyaikanakin — kaikkialla muualla paitsi Suomessa — nousevan todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista, jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa, missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?
Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua, jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen kehityksen perässä?
Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?