Kodista ja koulusta!
Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä. Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle silloin opetettu? — Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi seuraavat: Jumala (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa tirkisteli). Synti (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan, jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). Jeesus (joku sangen hämärä sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman synnit"). Perkele (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento, joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä, vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli kuin suurensuuri peura tai poro.) Enkeli (valkosiipinen tyttö, joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho). Pyhähenki (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle — niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi arvoitukseksi). Taivas (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden, jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). Helvetti (hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni, silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.
Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista: ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla, ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka kuunnellut jumalansanaa?
Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä? tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta, Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?
Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä "uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja, joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen sankaritöistä?
Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa valtatietänsä —? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan — sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo alustapitäen!
Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään, joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä, yliluonnollisia voimia?
Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen kehityksen tasalla.
Se oli — ennenkaikkea — turmellut mielikuvituksen Jumalasta tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." Ei kukaan — eikä koskaan? Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia." Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä — niin oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan — kaikki ne käsitykset saivat jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa, ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen elimistölleen.
Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten opettajan parempaa tietoa!