Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?
Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin, ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan, turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?
Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta, Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia, ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin pääkappaleisiin ja selityksiin?
Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti, jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala, kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli ihminen, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen yläpuolelle!
Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen, miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin keinoin tyrkytettiin?
Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin kouluihin?
Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino
Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.
Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus sangen alakuloiseksikin — tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.
Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas mailmanparantaja.
Näin esimerkiksi: