Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.
Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah! se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan huokui korvessa.
Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä. Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla. Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina oli alinomaista kolinkolia… Se oli hengenvaarallista helskytystä, jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän, soivan, soiluvan kuin elohopea…
Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan. Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin ystävänsä korvessa!
Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen kuulostelemaan… Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin, kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta. Kil-kal-kil-kal… Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali… huhuu! Sirppisarvi huhuu! kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan — porohärkä nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä. Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa — luultavasti härkä taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen —? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee… Ja katso: yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.
Tällaisia olivat kevättalven idyllit syvänsinervässä korvessa.
* * * * *
Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää.
Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa,
tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa.
Veripunainen kuu…
Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta. Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin porokyydin kaikkiin ongelmiin — nautti sielustansa moisesta menosta. Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen hermoilleen…
Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää, minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin — puisen kömpelön kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti pitkin kuutamoisia pintoja.