Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä, olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia… Tällaisena yönä olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon suuruudesta olisi nauttinut, niin — eipä hän tässä maalaiselämässään enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut…
Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai se vain oli moisen haavelman välähdys?…
Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle, mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan. Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken sukuviettiviehätyksensä — niin hän itse uskoi — ja hän oli tuntenut itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi…
Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta alotteestaan ollut etsinyt.
Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen haavelma tytöstä?
Mistä täällä edes oli otettavissa tyttö?
Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta? Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?…
Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa, päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä vasten kasvoja läpi akkunan… silmää räväyttämättä kuin mikäkin suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi…
— — —
Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla lähteä. — Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi…