— Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen sekundantikseni, — lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. — Kaksi oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.
Naurun myrsky pauhasi yli Metsolan salin.
— Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. — Minulla on yhtä hyvä poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki…
— Bravo — skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita hän käytti ikuisen kilon takia.
— Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. — Veli Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä sisään minun rysästäni…
— Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.
— Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. — Akta dina ömmaste känslor!
Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi vähän yli 100 kiloa.
Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin "nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla…" Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina kourassa juosta toiseen huoneeseen.
Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat kadottaneensa.