Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli. Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin, jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia, vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa! Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken, oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? — naismailmalle kuoleutunut mies!
Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut horjahtamaisillaan radaltaan…
Radaltaan?
Mikä siis oli Reino Frommeruksen rata?
— Pyhä viha!
Pyhä viha kaikkea valhepyhää vastaan.
Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve, lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja turmiolliseksi.
Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin, Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista, syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista urheilukirjoistakin — sanalla sanoen: koko eurooppalaisen valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä, vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta Raamatustakin — niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä elämäkerrastakin…
Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän, sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista jollei muuten, niin unelmissa…
Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan…