Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen…
Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan. Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi heti kopperoonsa.
— — —
Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä, kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.
— No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, — läähätti Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta tulipunaisina, — kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut takaa kuin sutta…
— Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla, — sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.
— Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. — Etkö sinäkään,
Reino, vielä ole tavannut?
— Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli ylenkatseellisesti.
— Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. — Minä siihen tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. — Se on ihan nuori, tuskin yli 20!
— Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli ankarasti, miltei vihaisesti.