Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin hyvin kuin suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä, ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.
— Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.
— No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.
Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen, heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:
— Saattaa sitä olla ihmisten seurassa muutenkin kuin — sillälailla!
— Saattaapa hyvinkin, — myönsi emäntä. — Voi hyvä-jumala kuinka minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!
Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä, ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta… Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi…
Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen:
"Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään…"
— Ei, ei, hyvä emäntä, — kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, — me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin tärkeä vastaanotto. — —