Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.
— Painakaa päänne minun selkäni suojaan! pyysi kavaljeeri.
— Kiitos, niin täytyy tehdä…
Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä naisen suhteen ja — sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva, kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä — me siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme — oi! onhan se suurenmoista… se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu toisiinsa!"
Juhlallisen kolkko oli yö.
— Kas niin, äänsi nuori mies — tuossa häämöittää pitäjämme kirkko. Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille veisaavat…
— Minua vistottaa! virkkoi neiti Winterberg nostaen pientä päätään.
— Älkää nousko. Kuuletteko, kuinka paholainen ryskää… tuolla tornissa?
— Voi älkää pelotelko. Se vie unen…
— Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä, kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän — paholaista.