9.
Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää. Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille… Haalea, puolivaloisa pohjolan kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta ei heille olemassa olekkaan — ei maassa, ei taivaassa, ei koko maailman avaruuksissa… He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten… He juovat sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä… ja he tietävät itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan ainoastaan yhden kerran, yhden kerran — ja he tuntevat riemullista kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta — avioliiton mahdollisuus.
Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus — ja se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä, kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä, joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.
Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi ja että lemmen nautinto myös oli tosi — eivätkä he sitä montakaan päivää saattaneet pitää salassa muilta.
He eivät tahtoneet pitää salassa kihlaustansa, sillä elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville, nuoruuden tovereille ja ystäville — vieläpä vihamiehillekkin että he nyt — Paula Winterberg ja Reino Frommerus — olivat laskeneet ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin. Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman tietää… Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!
Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille kummallenkin äärettömän tärkeä asia — sellainen puhtaus, jota ei mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.
— Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet sinä koskaan niinkuin monet muut…
— Sinä sen siis ymmärrät Paula… minun ihannetaisteluni merkityksen?
— Minä luulen sen ymmärtäväni, Reino!
— Vaikka et mitään ole kokenut, Paula… vaikka ei itselläsi ole ollut mitään sukuvietin vaivoja… eikä liene vieläkään?