— Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö. Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti avioliittoon, ilman papin armokirjoja. Minä olen sillä kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi — ei ihmisten edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun kanssasi, että menettelylläni — minäkin osaltani — järkyttäisin tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä, tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia avioliitto-asioissakin…
— Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. — Kyllä minä niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla rauhassa ihmisten pistopuheilta… ettei kenelläkään olisi oikeutta meitä osotella sormella… ymmärräthän sinä, rakas —?
— Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa… Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi… tottatosiaan — minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!
— Herranenaika kuinka sinä olet kiivas, Reino!
— Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten vääriä tuomioita…
— Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin — noin — poikakulta — nyt jatketaan tyynesti.
— Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka toiselta hampaat suusta imisi… Onkohan se aivan äärimmäistä epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?
— Muistatko, eilen söimme pappilassa samalla lusikallakin…
— Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille, jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne, jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon, voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme, mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna. Mutta minä en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin. Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua — siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä — se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie — mutta minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia. Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon "kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.
— Pääseekös ulkomailla?