— Pääsee!
— Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. —
Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme
Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!
— Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan… tai minne tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, — lisäsi sulhanen. — Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa. Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat… antavat kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista leikattaviksi… — — — Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. — Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin… kun papat ja mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen vapaustaistelu on vallankumouksellista…
— Enkä minä ymmärrä — jatkoi hän yhä — kuinka ne saattavatkin vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi toisista…
— Niin, niin, poikakulta, — saneli neiti Winterberg kietoen käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan — me siis menemme vaikka läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla — se olkoon lujasti päätetty asia!
— Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."
— Onhan se mahdollista… Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino? ajatteles — rovastin poika?
— Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa… Puhutaan nyt eteenpäin. Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä… että sopii muka erota milloin tahansa… että se kaikki muka on vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden yhteenpyrkivän välillä.
— Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein onnellinen pari!
— Lapsi kulta… sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä hiuksia. — Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta, jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen uneksija — en enää olla saa — kysymys on vain toistensa osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa. Meidän on nyt jotenkin helppo olla… Mutta muista, Paula, että jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole — siviliavioliitossa.