— Sen ymmärrän. — Kuule Reino!
— No mitä?
— Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen… että minä niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi… Ehei, en minä sinuun olisi suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.
— Ihanko tosiaan?
— Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla. Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut puhellut…
— Se oli paljon se — tyttölapsen yksinjärkeilyksi.
— Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt… en tiedä mistä syystä en käynyt.
— Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.
— Jos lienen pitänyt…
— Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä yhtaikaa kävelemästä!