— Mistä kummasta sinä arvaatkin?
— Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo. Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias ja kauheasti ikävöin.
— Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.
— Sinä onnellinen!
— Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?
— Daavidin psalmejako?
— Juuri niin!
— Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin. Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa, jota sietäisi vieläkin noudattaa.
— Se jollakin tavoin varjeli… Niinhän?
— Niin… ja ylensi mieltä, vaikka tuskin ymmärsi yhtään sanaa.