— — —
Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien, metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä, hän ajatteli: "Hyvä Jumala — se on siis toteutumassa. Elämäni erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."
Pappilan vanhukset iloitsivat vilpittömästi poikansa kihloihin joutumisesta:
— Jumala teitä siunatkoon!
Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli ujosti toivottaessaan onnea nuorille.
— Minä luulen että sinä, Reino rakas, nyt muutut tasaisemmaksi…
— Niin, äiti…
— Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme! muisteli ruustinna kyynelet silmissä.
— Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he menivät kristilliseen avioliittoon — aivan sama ikä kuin nuorten välillä nyt.
— Sepä on koko ihmeellinen sallimus, — arveli silloin rovastivanhus.