— Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! — arvosteli sulhanen.
— Mutta niinhän kirkonkellot aina soivat, ystävä hyvä!
— Hermoihin koskevasti…
— Kultaseni…
Juna lähestyi jo jarruttaen asemasiltaa.
— Mutta lupaathan, Paula ettemme täällä kauvan viivy? huolehti sulhanen.
— Lupaan, lupaan, — sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.
Asemasilta kihisi täynnä väkeä.
— Päivää! No päivää! — Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä kihloihinjoutumisesta.
— Sulhaseni! — Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.