Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat. Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi ruokapöydässä laskea leikkiä.
— Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.
— Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, — vastasivat sisaret kuorossa. — Paula on kaiken kertonut…
— Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että…?
— Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena poskiltaan.
— Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut! huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.
— Minä en totisesti kärsi että tuo Gunilla kuulee!
— Hyvät ystävät, — vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: — minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.
Hän vilkasi veitikkamaisesti morsiameensa.
— Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin? uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset silmät.