Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan elämäni taivalta…"
Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa sieltä häntä vastaan hulvahti.
"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"… "Mutta tämähän kaikki on jo runoa semmoisenaan — hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän omaa mielitekoaan.
"Jos kuitenkin koettaisi!… Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin elämässä…"
"'Laulu immellenikö siis? Ei, ei — sellaiset minua nyt tympäisevät…"
"Miksi ei kukaan runoile ensi yhtymästä, joka on elämän kukka?"
Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen pikkukapineita ja alkoi sepittää:
Ihanaa on nukkua oman armaan kanssa, huumanansa hukkua kaunis kaulallansa… Ihanaa on tuntea: hän on mun, ei muiden, sielullaan ja ruumiillaan suloss' suuteluiden…
Oi tyttö, tyttö, valkorintainen! Oi ihmelapseni, samettipintainen! Kuin sinut luoja kauniiksi loi? En kyllin sanoja löytää voi sun sulojes soitantaan — ne mun ovat vaan — Paula, Paula, sa pelastat mun! Niin terveesti sinuun ma hurmaannun! En tuhkaksi palaa voi milloinkaan liekkeihin — lempesi sun!
Paula, Paula, oma morsiamein, oma armaani mun, oma vaimoni mun, mun ollos, ollos, vain yksin mun, niin minä myös olen yksin sun… Ah onhan se kauneinta alla taivaan, kun kaks näin luottavi lemmen laivaan, vaikk' alkamassa on myrsky — —