* * *
Poikani armas! Syntymäpäiväs
tämän kuun kuudes taasenhan on,
Kolmekymmentä silloin sä täytät…
oi, se on muistossa sammumaton
Päivyt se jolloin tänne sä synnyit
sinisin silmin — kuin enkeli vaan…
Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa,
viipyä äidinkin onnessaan!
Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon:
taivahan taatto sua siunatkoon!
Hän sinut poluilta pahoilta aina
armahaisesti auttakoon!
Suokoon Hän sinulle viisauttansa,
pimeässä kun kuljeskelet!
Sillä kun Häneltä apua huudat,
häpeään sinä joudu et.
Kaikki me sinua muistamme täällä,
onnea sinulle toivottain,
Hengessä sinulle kukkia kantain,
vaikka ne tänne jäävätkin vain:
Kolumbia kukkii — teeruusut tuoksuu —
keltaruusuissa silmikot on —
Fuxia loistaa — Bellis ja Pensé
ryytimaassa on verraton.
Kauniisti luonnossa, laupias luoja,
kasvavi kaikki, kukka ja puu,
Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä,
voimasta kaikki min uudistuu!
Lämpimästi syleillen piirtää äiti vanha.
— Sinulla on hellä äiti siellä kaukana korvessa! virkkoi miniä luettuaan.
— Niin, — sanoi aviomies hiljaa: — minun käy sääli… Ja hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen runohenkeensä paremmin soveltuisi…
— Voi rakkahani… lohdutti Paula, ja he palasivat käsikädessä majaansa.
Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä kukahteli sumussakin…
11.
Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat — nekin, jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta taisteluun itse esivaltaa vastaan.
— Usko minua — virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: — vaikka ei juuri kukaan siellä nyt sitä ajattele, niin — minä rohkenen ennustaa — se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme Suomessa pyhä taistelu on alkava kaikkea orjavaltaa vastaan, tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä kuulat vinkuvat — minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua — siellä uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava näkyala yli humisevan suurkaupungin.