— Rakas ystävä, — huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan laitellen — tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?
— Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. — Sinun tähtesi se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme oikealla tavalla naimisissa?
— Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko olemuksessani… siitä ensi illasta alkaen… siitä sadunihanasta käenkukku-illasta alkaen … mutta ihmisten tähden — kyllä minä luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista keskitietä…
— Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat… varmasti saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin liittomme näillä mailla.
— Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa, ylpeästi.
— Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet… sen minä raastan itsensä Jumalan eteen…
Niin, niin, sitten se nähdään… Kunpa nyt vain heti… Aivan huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen… kiirehti toinen.
Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.
Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet, ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta, mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla, joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.
Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin. Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen, vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin, milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan, milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena", milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.